Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                 

        Kanto nimisestä suvusta Helsingissä

 

Vihitty 18.7.1885,Wilhelmina Johansdr Pulkkinen (Kanto) s. Orivedellä 6.6.1860 k. Helsingissä 27.2.1909.
Fredrik Eerikss Kanto s. Huittisissa 10.7.1858 k. Helsingissä 16.7.1929. Lapset: Yrjö, Lauri, Martta, Anni,
Katri, Paavali, Aino, Väinö. Kun Wilhelmina Kanto kuoli v.1909 oli nuorin lapsi Väinö 6-vuoden ikäinen ja van-
hin Yrjö 22-vuoden. Fredrik Kanto meni uusiin naimisiin Ida Josefina Rinteen kanssa s. Huittisissa 2.9.1860.
    
                                                                       Fredrik Kanto ja Ida Kanto os. Rinne
Keskellä Fredrik ja Wilhelmina Kanto nuorimpien lastensa kanssa Huittisissa kesällä v.1905, vas. Fredrikin täti Maria Johansdr tai Helena Johansdr. Lapset vasemmalta: Katri, Väinö, Pauli, Anni ja Aino
                             
 
           
Merkintä Wilhelminasta Oriveden seurakunnan syntyneiden luettelossa 6.6.1860. Vanhemmat: Johan Johansson Ahola ja vaimonsa Gustafva Andersdr
 
 
                    
Yllä on kuvattuna Fredrikin syntymämerkintä Huittisten syntyneiden
luettelosta. Siinä vanhemmiksi ilmoitetaan Huittisten Sammunkylän
Takkulan eli Takun torppari Erik Johansson, Vuorion torpasta ja vaimonsa Justina. Rippikirjoista selviää, että Erik Johansson oli syntynyt 3.5.1814 Huittisten Nanhian kylässä. Hän oli renki Ailun perintötilalla Nanhian kylässä, kun hänet vihittiin 09.12.1841 räätäli Matts Simonsson Sundellin tyttären Justina Mattsdotterin kanssa(s.14.3.1821), hän oli piikana samalla tilalla. Sittemmin muuttaneet Punkalaitumelle ja sieltä v. 1855 torppariksi Takkulan perintötilalle Sammunkylään ja sieltä Nanhian kylän, Ailun tilan itselliseksi.
                       
Erik Johanssonin vanhemmat olivat torppari Johan Eriksson ja vaimonsa Kaisa Jakobsdotter. He olivat Mommolan kylästä Martinantin talosta. Heidät oli vihitty 29.12.1809.
                           
 
Katso linkki Huittisten maatiloista:
       Kuvassa Fredrik Kanto v.1927 kesällä Huittisissa.  
           
 
 

    Tietoja Fredrik Kannon äidin Justina Mattsdttr Sundellin vanhemmista ja sisaruksista.

Matts Simonsson Sundell s. 1773 tulee räätäliksi Huittisiin asettuen Huhkolan kylään, Punkalaitumenjoen varrelle jonkin matkaa kirkolta, josta kylästä Maria Eriksdotter s. 1792 näyttää olevan kotoisin, ja siellä heille syntyy esikoinen Gustav. . Nanhialla, vähän matkan päässä Sammunjoella, vajaat 3 km kirkolta, Mattsille ja Marialle syntyvät vielä Maria, Justina, Ullrika, Matts, Fredrik, Carl ja Helena.

 
 

Fredrik oli 9-vuotias kun molemmat vanhemmat kuolivat. Myös vanhin veli kuoli ja sisko muutti pois. Todennäköisesti eivät nuo 4 lasta voineet jäädä kotitorppaan. Vai löytyikö heille torppaan huoltaja, ehkä yläkuvassa oleva poikien täti. Asiakirjat eivät kerro miten heidän lapsuus ja nuoruus eteni.

                                                
 
Vuoden 1867 katovuoden seurauksena oli Suomessa vuosina 1867–1868 vakava ruokapula ja nälänhätä, jonka
aikana menehtyi noin 150 000 suomalaista mm. pilkkukuumeeseen, toisintokuumeeseen, lavantautiin
ja keuhkotuberkuloosiin, eli 8 prosenttia väestöstä. Heistä noin 50 000 oli alle 15-vuotiaita lapsia. Taudit levisivät
usein saman perheen jäseniin.
                          
Nälkävuosien katastrofi 1867-1868:
  
 
Tri Edvard Gyllingin kirjoitus vuosien 1867-1868 nälkävuosista:
 
Huittisten seurakunnan kuolleitten luetteloon on merkitty Fredrikin äiti, Justiina Matintytär(Mattsdotter), Nanhian kylän, Ailun tilan, itsellisen Erik Johanssonin vaimo. Kuolemansyyksi on merkitty pilkkukuume eli rohtumatyyfus.
Kohta äidin jälkeen kuolivat isä ja vanhin poika. Tätä perhettä kohtasivat vuosien 1867-68 aikana nälkäkatastrofiin liittyvät, sanoin kuvaamattoman murheelliset tapahtumat.  
 
 
 
                                                                        
                                                 
 
     

Fredrik muutti  pois Huittisista 19-vuotiaana, 13.8.1877. Sittemmin oli sotilaana Venäjän tsaarin alaisessa Suomen vanhassa kaartissa. Hän  tapasi Wilhelminan, heidät  vihittiin v. 1885 ja muuttivat Tampereelta Helsinkiin v. 1890.

Kun nimilain uudistukseen ryhdyttiin Suomessa, niin myös Eerikssonin veljekset ryhtyivät kukin valitsemaan itselleen sopivia sukunimiä, vanhan patronyymi-nimen tilalle (Eeriksson  suom. Eerikinpoika). Veljekset valitsivat seuraavat nimet: Frans Mäkinen, Fredrik Kanto, Carl Toivonen ja Oskar Selin. Fredrik olisi halunnut Merikanto nimen, mutta se oli jo varattu, joten hän otti Kanto sukunimen.         http://www.genealogia.fi/linktoold/nimet/nimi16s.htm 
 
        
   
Tietoja Wilhelminan ja Fredrikin lapsista:
 
Aino Antila os. Kanto asui perheineen Tampereella. 

 

 

 

                                                                                                                                                                 

 

Katri Utter os. Kanto asui miehensä kanssa joka oli suutari ja poikansa kanssa Helsingissä.

 

Anni Kanto asui Helsingissä, hän työskenteli kirjanpitäjänä.

 

Paavali (Pauli) Kanto asui puolisonsa ja poikansa

kanssa Helsingissä, amm. lämmittäjä (huoltomies).

                                     

 

         

 

 

Lauri Kanto asui perheineen Kotkassa, hän oli muusikko ja työnjohtaja.

Yrjö Kanto asui perheineen Helsingissä, hän oli valokuvaamon omistaja ja vaimo kauppias.

Martta Gulin os. Kanto asui perheineen Helsingissä.

Hänen poikansa Juhani Gulin kertoo isoisä Fredrikistä ja isoäiti Amandasta (Wilhelmina) seuraavaa:

"Äidilläni oli äidistään suurehko soikeissa kehyksissä oleva valokuva, joka oli kotimme seinällä. Pikkupojan

silmin katsottuna kuvassa ollut täti näytti tuikealta ja sanoinkin sen kerran äidilleni. Hän pahoitti mielensä

arviostani ja kertoi minulle hyvin selväsanaisesti, että todellisuudessa hänen äitinsä oli ollut hyvin lempeä

ja lämmin ihminen ja suurenmoinen äiti. Fredrik Kanto oli aikanaan ollut kaartilainen ja hänet tunnistivat

nimeltä Kaartin Killan toiminnassa mukana olleet henkilöt, joita eräissä muissa yhteyksissä ja etenkin

Suomen Kaartin patsaalla hautausmaalla Jouluaattoisin suoritetussa seppeleenlaskussa tapasin.

Siviilityönään Fredrik toimi sitten Helsingin silloisen suurimman kiinteistön, ns. 'Grönqvistin talon'

isännöitsijänä. Toimeen kuului myös asunto k.o. kiinteistössä, siis äitini ja isäsi lapsuudenkoti. Sinne

kuljettiin Kluuvikadun porttikäytävän kautta."

 

Fredrik ja Wilhelmina Kannon perheen asunnon osoite Helsingissä oli Pohjoisesplanadi 25-27
ns. 'Grönqvistin talo'. Uusrenessanssia edustavan kivitalon on suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer.
Talo valmistui v. 1883. Hän suunnitteli Helsinkiin monia rakennuksia mm. Ateneumin taidemuseon
ja Hotelli Kämpin, jonka KOP ja Helsingin raharuhtinaat pääsivät purkamaan. Niin kuin monia
muitakin kauniita Helsingin rakennuksia. Helsingin Sanomat on julkaissut kirjan:
"PURETUT TALOT. 100 TARINAA HELSINGISTÄ"
                                                                                                                                            

                                                                                               

 

 

 

 

 

 
 
 
 
Hietaniemessä Suomen Kaartin hautausmaalla
                         
                          
                         
                      
 
 
 
Fredrikin perheen kello Grönqvistin talon asunnosta näyttää aikaa
myös tänään. Sen lisäksi on perillisille jäänyt paljon muistoja ja valokuvia.
 
 
 

 

Wilhelminan ja Fredrikin nuorin lapsi oli Väinö Elias Kanto, 1902-1977,
 
puoliso Sylvia Maria os. Wisti, 1909-1983, syntynyt Pietarsaaressa.
Lapset: Olavi Kanto 1940- Lapsia 1, lapsenlapsia 3
Eeva Kanto 1943-
Maija-Liisa Ruuskanen os. Kanto 1945- Lapsia ja lastenlapsia 8
Kaarin Jaanu os. Kanto 1947- Lapsia ja lastenlapsia 5
Aarno Kanto 1948-
Väinö oli ammatiltaan kirvesmies.

 

 

Väinön ja Sylvian lapsia ja heidän puolisoitaan, lastenlapsia ja heidän puolisoitaan sekä lastenlastenlapsia v. 2011

                             

                                        

 

 

                   

 
                                                         Työläisperheen elämästä 1940-luvulla Helsingissä
 
Äitini oli muuttanut Pietarsaaresta Helsinkiin 30-luvulla ja oli työssä kotiapulaisena tuomarin perheessä ja
sen jälkeen työssä Hotelli Kämpin ravintolassa. Isäni oli rakennuksilla työssä ja asui alivuokralaisena
Josafatinkadulla. Asunto oli äitini tädin, hän oli jo vanha, hänellä oli useampia alivuokralaisia, näin hän sai
vuokratuloina rahaa elämiseensä. Siellä äitini tapasi ensi kerran isäni ja niin he sitten kohta avioituivat.
 
Tädin naapurit olivat valittaneet isännöitsijälle melusta jota alivuokralaiset pitivät. Kun isännöitsijä tuli siitä tädille
huomauttamaan, hän vaikeroi: "mistä minä raitista miestä löydän muualta kuin Nikolainkirkon katolta".
Suurkirkkoa kutsuttiin ennen Nikolainkirkoksi ja siellähän nuo raittiit patsasapostolit seisovat kirkon katolla vieläkin.
 
Äidin ja isän ensimmäinen asunto oli pieni yksiö Ruoholahdenkadulla. Kun synnyin tuli asunto liian ahtaaksi, he
muuttivat vähän suurempaan asuntoon Castreninkatu 14, vanhan pitkän puutalon hellahuoneeseen. Niissä
maisemissa vietin lapsuuden kouluikään asti. Tulihan tuo hellahuone myös ahtaaksi kun lapsia syntyi yhteensä viisi.
Talossa oli monia hellahuoneita ja korkeassa kivijalassa oli puuliiterit. Huonetta lämmitettiin puuhellalla. Vesi haettiin
pihalta vesijohdosta ja piharakennuksessa oli jäteastiat ja huussirivit, yksi aukko aina kahdelle perheelle. Asunnosta
ovat mieleeni jääneet kiusalliset verenimijät lutikat, jotka hiipivät öisin huoneeseen ja imivät verta nukkuvasta. Äitini oli hyvin siisti ja siivosi hyvin asuntomme mutta huomasimme, että lattialistan alta naapurin puolelta nuo lutikat tulivat.
 
Kun Helsinkiä pommitettiin, sai viereinen talo Castreninkatu 12 täysosuman. Talo paloi perustuksiaan myöten, siitä
jäivät pystyyn vain savupiiput ja betoniset portaikot monen vuoden ajaksi. Meillä oli yhteinen piha tuon talon kanssa
ja myös meidän vanhasta vuokrakasarmitalosta paloi pääty mutta palokunta sai estetyksi palon leviämisen.
 
Helsingissä, myös Kallion kaupunginosassa, elintarvikkeita sai niukasti sodasta johtuneen säännöstelyn vuoksi.
Isän sisko Katri toi joskus jotain ylimääräistä syötävää meille lapsille, kun korttiannokset olivat pieniä. Kun hän tuli
saimme me lapset maistaa vähän kahvin korvikettakin. Kun kauppoihin tuli ensimmäisen kerran kahvia, saimme
sitä myös maistaa ja olipas se pahan makuista, kun oli tottunut korvikkeen makuun.
                          
 
Sodan jälkeen oli Helsinkiin perustettu huoneenvuokralautakunta, joka osoitti meidän perheelle suuremman asunnon.
Niinpä pääsimme muuttamaan Oulunkylään, vanhan puisen omakotitalon yläkertaan, kahden ison huoneen asuntoon.
Oulunkylä oli siihen aikaan maaseutua, siellä elämä oli aivan toisenlaista kuin Kallion kivimuurien seassa.
 
Oulunkylän suuri mies oli Tapio Rautavaara jonka asunnon sijainnin kaikki tiesivät. Koululaisille oli hienoa nähdä
tämän suuren Oulunkylän miehen vaimo Oulunkylän kansakoulussa opettajana ja hän vei aina joskus oman
luokkansa kotiinsa lähelle koulua tutustumaan suuren laulajan kotiin.
 
ok
                                                                               
                                                                      
                                                   

                     Väinö Kanto on kertonut vuoden 1918 kokemuksistaan Helsingissä.

Väinö kertoi joutuneensa Helsingin punakaartilaisten kanssa samaan vankirivistöön. Hän oli silloin vasta
15-vuotias. Asuivat Grönqvistin talossa mutta hän oli käymässä kaverinsa luona Unioninkadun pohjoispäässä.
Talossa oli suuret kellaritilat ja siellä alueen pojat viettivät joskus aikaansa. Saksalaiset olivat vallanneet
jo Helsinkiä, punakaartilaisia oli piiloutunut talon kellaritiloihin. Kun valkoiset tulivat tyhjentämään kellaria,
joutui myös Väinö ja hänen kaverinsa pihalla vankiriviin punakaartilaisten kanssa. Suomenlinnan kuoleman-
vankileirille vietäväksi tai jäljempänä kuvattuun teloitukseen Unioninkadulla. Onneksi poikakaverin isä tuli
paikalle, hän oli talon isännöitsijä ja otti poikansa rivistä pois ja myös Väinön hän otti rivistä ja sanoi:
”tämä on myös minun poikani”.
                                               
                                                                   
Vähemmän mairittelevana valkoisille pidettiin varmasti myös seuraavaa tapahtumaa. Ruotsiin paenneiden
punakaartilaisten Viesti-lehden kaksoisnumerossa 17-18/1919. Siinä muuan helsinkiläinen silminnäkijä kuvaa tapahtumia Unioninkadun pohjoispään kulmilla illalla 12.4.1918:
                                                              
..."he olivat keränneet muualtakin saatuja vankeja noin 400...vankijoukko kuljetettiin Unioninkadun ja Liisankadun
kulmaan, josta valkoisilla oli tarkoitus lähteä puhdistamaan Kruunuhakaa...puhdistajien huomio kiintyi Pitkälläsillalla
näkyviin kuularuiskuihin. Tällöin komennettiin vangit viisihenkisiin riveihin, kyljittäin Pitkällesillalle päin ja asetettiin
näitä rivejä toinen toiseensa kiinni koko Unioninkadun yli. Näin muodostetun seisovan ihmisbarrikaadin taakse
asetettiin keskikadun kohdalle kaksi kuularuiskua, samoin etupuolelle...takana olevia kuularuiskuja hoitivat suomalaiset
ja etupuolella olevia saksalaiset. Näiden valmistelujen jälkeen lähettivät valloittajat yhden vangeista Pitkällesillalle
punaisten luokse vaatimaan antautumista. Tämä lähetti ei palannut. Tällöin alkoi ammunta...valloittajien kuularuiskut,
niin barrikadin edessä kuin takanakin olevat rupesivat kiivaaseen työskentelyyn. Takana olevatkin siitä huolimatta,
että jokaisen kuulan oli mentävä läpi ihmisbarrikaadin...barrikaadin takana sivustalla makaavat kiväärimiehet ampuivat
niitä barrikaadista kaatuneita vankeja, jotka vielä osoittivat elonmerkkejä... Kello yhdeksän aikaan samana iltana olivat
valkoiset komentaneet kaikkia niitä vankeja, jotka eivät olleet tulleet liikuntakyvyttömiksi, nousemaan maasta...oli
noussut noin 90. Heistä muodostivat valkoiset barrikaadilinjan ja lähtivät heitä edellään kuljettaen hyökkäämään
Pitkällesillalle. Tässä hyökkäyksessä oli osa vangeista taas kaatunut ja osa päässyt illan pimeyden turvin pujahtamaan
Pitkänsillan yli Sörnäisiin, punaisten puolelle."
 

 

 
 
 
____________________________________________________________________________________
 
 

Tietoja Fredrik Kannon äidin Justina Mattsdttr Sundellin suvusta. Kirjoittanut Matti Sorakivi.

 

Iso/isoisänne oli Fredrik Kanto ja hänen veljiään Frans Mäkinen, Carl Toivonen ja Oskar Selin. 

Heidän isoisänsä oli Matti Sundell

Minun isoisoisäni taas oli Frans Sundell, Matin pojanpoika sekä Fredrikin ja Oskarin serkku

Matti Sundell on siis teidän ja minun lähin yhteinen esi-isämme.

 

Sukukirja MS 2017                 Uppsala- Satakunta

 

1.1 Matti (Matts) Simonpoika Sundell

 

Väestöä on aina haluttu pitää silmällä ja vähitellen myös luetteloida. Maalliset ruhtinaat, sittemmin valtiovallat, 

mutta myös kirkot Ja vähäisemmätkin yhteisöt ovat luetteloineet alamaisiaan, kansalaisiaan, jäseniään,  heidän 

omaisuuttaan, maan omistuksiaan, rakennuksiaan, sukulaisiaan ja jopa mielipiteitään, varsinkin 

verotusta varten, mutta muuhunkin, kuten sodankäynnin, järjestysvallan tai oikeudenkäytön 

tarpeisiin. Seurakunnat omalla tahollaan kehittivät kirkonkirjojensa sisältöä omaan käyttöönsä 1500-

luvun lopulta alkaen, mutta valtiovalta myös antoi täällä määräyksiään niin, että käytännössä nykyaikaan 

säilyneitä järkeviä kirkon kirjauksia meillä alkaa olla vuoden 1650 paikkeilta Vähitellen yhä  enemmän, 

kunnes ne parisataa vuotta myöhemmin ovat jo   hyvinkin kattavia ja nykyäänkin  tuottavat merkittävän 

osan koko väestötiedosta. Niin syntyi aikanaan seurakunnittain syntyneiden, vihittyjen, muuttaneiden

ja kuolleiden luetteloita, mutta muitakin, kuten pakollisiksi määrättyjen vähintään vuosittaisten 

ripilläkäyntien luetteloita, joihin nykyiset sukupuutpitkälti perustuvat.

 

Tämä pappien ja virkamiesten kauan sitten keräämä kirjallinen tieto  ei kuitenkaan kerro läheskään kaikkea 

heidän biologisista suhteistaan sen enempää kuin heidän kotikielestään, kutsumanimistään 

tai elämäntavoistaan, vaan salaisuuksille,  epävarmuudelle ja tulkinnoille jää  aina sijaa. 

 

Oli miten oli, niin säilynyt virkatodistus  kertoo meille, että Huittisissa  syntyi Matts Simonsson Sundell  21. 

elokuuta 1773, tai siltä luku ainakin näyttää, ja hänen isänsä on siis Simon. Hänestä ja hänen 

taustastaan ei ole juuri muita muistiin jääneitä tarinoita kuin sen verran, että Astan mukaan suku on tullut 

Huittisiin Porista ja Juhan mukaan taas Kullaalta Porin tuntumasta.

 

Matti (Matts) Sundell elää joka tapauksessa pitkän elämän vuoteen 1873, vaikka toisen käsityksen mukaan 

hän olisi kuitenkin syntynyt päivälleen 20-vuotta mainittua myöhemmin vuonna 1793.

 

Sundellit vain ilmestyvät jostain Matin muodossa ja  juurtuvat paikkakunnalle pariksisadaksi vuodeksi jättämättä  

parempia jälkiä lähtökohdistaan.   

 

Jälkikirjoitus: 

Vuonna 2013, kun sukupuumme oli pelkästään muistitietoa, tiesimme korkeintaan sen, 

mitä tässä on nyt todettu.  

 

Pitkään jo olikin uskottu, että Matin joku isistä on tullut tänne Ruotsista ja aivan viime aikoina vuosi sitten tehdyt päätelmät on vahvistuneet ja ne ovat tässä. Seuraavaksi voikin ruveta ihmettelemään paljastuuko lisää taustaa DNA-näytteistä, joita yhä enemmän käytetään, tuleeko esiin muuta materiaalia.  Tällä hetkellä Nils Lundberg on vanhin tunnettu esi-isä syntynyt Upplannissa 1690-luvulla .

 

 

Sukukirja MS 2017                                 Huittinen

 

Matti Simonpojan taustaa

 

Muistitieto oli 1950-lukuun mennessä unohtanut kaiken seuraavan, ehkä jo paljon aikaisemminkin, 

mutta Matille se, tai vielä sitä enemmänkin, saattoi olla tuttua tarinaa.

 

Matti syntyi vuonna 1793 Huittisten Löysälän kylällä, niinkuin muutkin sisaruksensa , kolmisen kilometriä 

keskustasta itään, Punkalaitumenjoen etelärannalla, isänään Simon Abrahamsson Frid ja äitinään Maija Juhontytär, 

Simonin ensimmäinen hänen kolmesta vaimostaan. Kun Simon sai lapsia kaikista liitoistaan, Matti sai varttua 

suurperheessä, josta Huhkolaan Räätälin töihin lähtiessään hän ainoana otti sukunimekseen Sundell.

 

Avioituessaan hän muutti Nanhialle, aloitti siellä räätälin verstaan ja otti kumppanikseen nuoremman  

veljensä Juho Fridin. Matti kuoli Nanhialla 80-vuotiaana vanhuuteen. Matti oli lisäksi

sotilasuralla 1. Jalkaväkirykmentin Turun pataljoonan palveluksessa 1819-1827 ja sen jälkeen

Huittisten komppaniassa numerolla 52 eläkeikään asti.

 

Matin isä, Simon Frid, syntymäpaikkanaan Kiikka noin 15 km Huittisista pohjoiseen, palveli sotilaana Porin 

läänin jalkaväkirykmentissä ja oli sotilassukua joidenkin sukupolvien takaa. Hänen syntyessään 1767 maa oli

osa Ruotsia ja kuollessaan osa Venäjää, jolloin Ruotsin armeija oli lakkautettu, mutta sitä ennen hän oli 

ehtinyt Kustaa III:n sotaan ja mahdollisesti myös Suomen sotaan. Hän toimi myös räätälinä. Simon

muutti Löysälästä 1823-27 vielä Huittisten Hirvelään kolmannen vaimonsa Maija Antintyttären kanssa, 

sai siellä viimeisen lapsensa ja kuoliaikanaan. 

 

Matin isoisä Abraham Nilsson Frimodige, ent. Lundberg, oli syntynyt 1736 Tyrväällä noin 20 km Huittisista 

koilliseen ja vaimonsa Sophia Thomasdotterin kanssa saanut Kiikkaan muutettuaan yhdeksän lasta, joistaSimon 

ainoana otti sukunimen Frid. Abraham Lundberg hänkin oli palvellut Porin läänin jalkaväkirykmentissä ja tehnyt 

räätälin töitä varsinkin vanhemmiten.

 

Matin isoisän Abraham Nilssonin  isä Nils Lunberg oli taas syntynyt Ruotsin Upplannin maakunnassa 1692, 

palvellut Rakuunana Ruotsin armeijassa ja Suuren pohjansodan päätyttyä tullut sikäläisen säätyläisrykmenttinsä 

siirtojen mukana 1721 Tyrväälle täkäläiseen Henkirakuunarykmenttiin. Niels Lundberg oli täällä avioitunut 

vuonna 1733 Tyrvääläisen Maria Mattsdotterin 1711-1781 kanssa, saanut Tyrväällä kaikki lapsensa, 

Matinisoisän Abrahamin 1736, Marian 1739, Gretan 1741 ja Johanin 1747, ja oli kuollut noin 52-vuotiaana 

Tyrväällä 1748. Tuolloin, reilut 250 vuotta sitten, keskimääräinen kuolinikä oli alle puolet nykyisestä, joten 

Niels eli pitkän elämän, mutta Matti eli aikanaan ihan poikkeuksellisen pitkään niinkuin moni muukin 

hänen suvussaan.

 

Ruotujakolaitos

 

Ruotsin armeija niinkuin yleensä muuallakin oli palkka-armeija. Upseerit saivat yleensä  käyttöönsä 

kruununtilan, elivät sen antimilla ja tuloilla ja parhaassa tapauksessa saivat myös verottaa 

ympäristönsä talonpoikia. Ratsutila taas oli vauraampi maatila, joka yksin varusti sotilaan 

ratsuineen ja saattoi sekin nauttia veroetuja. Mattia ennen armeijan palvelukseen päätyneet isänsä 

kuuluivat miehistöön, joka koottiinja rahoitettiin ruotujakolaitoksen avulla. Siinä 2-4 lähitaloa 

yhteistuumin muodosti yhden ns. ruodun, joka varusti ja kustansi yhden sotilaan. Ruodun 

velvollisuuksiin kuului tarjota sotilaalleen myös sotilastorppa, vähän viljellysmaata, hevonen, lehmä 

ja pari lammasta, joilla jotenkuten elää rauhankin aikana, jolloin sotilaalla oli samalla tilaisuus muihinkin 

töihin ja ansioihin, kuten vaikka räätälin  töihin.     

 

Ruotujakolaitos luotiin Ruotsissa 1680-luvulla eikä  vastaavaa ollut käytössä muualla Euroopassa. Kun Matin 

aikana tulimme osaksi Venäjän keisarikuntaa, Suomen suuriruhtinaskunnaksi, ruotujakolaitos lakkasi 

olemasta, vaikka sen jäännöksiä säilyi vielä pitkälle 1800-lukua. Vuoden 1809 jälkeen miehistö 

alkoi menettää etujaan ja vain upseerit saivat toistaiseksi  nauttia niistä täysimääräisinä. Krimin sotaa varten, 

lisää sotilaita hankkiakseen, keisarikunta 1850-luvulla kuitenkin käytti ruotujakolaitosta vielä muutaman 

vuoden. Kun ruodut nyt vapautuivat sotilaistaan, ne joutuivatkin korvaukseksi ajoittain maksamaan ns. 

vakanssiveroa, jolla armeijaa, myös Suomen kaartia, rahoitettiin. Venäläiset joukko-osastot korvasivat 

suomalaisia vuosisadan mittaan  yhä enemmän, Suomen kaartikin lakkautettiin 1900-luvulle tultaessa ja 

keisarikunnan luhistuessa  1917 täällä oli enää vain venäläisiä joukkoja.    

 

Ruotujakolaitoksen myötä alkoi syntyä myös sukunimikäytäntöä, kun kaksi eri Matti Matinpoikaa piti erottaa 

toisistaan ja niin jokaiselle annettiin lisäksi jonkinlainen liikanimi sotilasnimeksi. Nykyisenkaltaisia 

sukunimiä ne eivät olleet vielä pitkään aikaan, vaan liikanimen saattoi saada tai itse ottaa  tuosta vaan, 

vaihtaa sitä tarpeen mukaan, kisälliksi tai opintielle lähtiessään, porvariksi tai virkamieheksi  ruvetessaan tai  

sotilasnimen saattoi myös periä astuessaan riviin jonkun kaatuneen tilalle. Varsinkin miehistön liikanimet 

olivat lyhyitä ja nasevia, kuten Frid, Modig, Spets,Hult tai Falck, mutta myös Frimodig tai Lundberg luetaan 

oman aikansa muotiin tulleisiin nykyaikaisempiin kaksiosaisiin sotilasnimiin. Mitään tavatonta ei ollut,

 että nimi vaihtui sukupolvesta toiseen.    

 

Dumfrieshirestä Upplantiin

  

Perheessämme on, Ollin mukaan,  miespuolisilla kaksikin vahvaa isältä pojalle sellaisinaan siirtyvää 

DNA-jälkeä, joilla on vastaavuus Englannin ja Skotlannin välisellä Dumfrieshiren rajaseudulla kahdessakin 

skotlantilaisessa suvussa ja vain niissä. Tarkemmin sanoen olemme ryhmässä Border reivers 

Dumfrieshire I1-M253 (Y-DNA) ja joku isoisistämme on nähtävästi ollut sukunimeltään Haliday tai Sewell tai 

joku heidän edeltäjänsä. Olemme myös skandinaavisessa DNA haploryhmässä I1a eli ns. viikinkiryhmässä. 

Kaksi muuta Suomessa yleistä ryhmää ovat Itä-Balttilainen ja Uralilainen.

 

Kun nämä nähtävästi kaukaiset sukulaiset niinkuin skotit yleensäkin olivat aikoinaan innokkaita kulkemaan 

joukoittain pitkin ja poikin, varsinkin palkkasotilaina, mutta myös kauppiaina ja käsityöläisinä ympäri 

Pohjan ja Itämerta, Keski-Eurooppaa, Skandinaviaa ja Baltiaa, niin tulivat siis jotenkin jättämään jälkensä 

meihinkin, Sundellien perillisiin.

 

Lähteitä: www.geni.com    

 

Jälkikirjoitus: 

Ollin sitkeällä työllä löytämät asiakirjat ja tarkentunut käsitys Matin 

taustasta Sisältyvät arkistoviitteineen Mattsin, Simonin, Abrahamin ja 

Nilsin Geni-profiileihin.  

 

Jälkikirjoitus 2: 

Kun Matti Simonpoika otti nimen Sundell, hän ilmeisesti teki sen  

Huhkolassa räätälinkisälliksi ryhtyessään, mutta kantoiko valinta kaikua 

Dumfriesin Sewelleistä, emme tiedä, mutta ehkäpä ei niin kaukaa 

kuitenkaan.    

 

 

Sukukirja MS 2017                                 Huittinen                                  

 

1.2 Kyläräätäleitä ja ruotuväkeä 

   

Matti Simonpojan taustalla lienee ollut  Satakunnan suunnilla eläneitä jalkaväen sotilaita, ehkä  joku emämaan Ruotsinkin puolelta tullut, joista monet olivat tottuneet myös  räätälin töihin, ja niin  taisi elää elämänsä  Mattikin. 

 

Hän on viidentoista, kun Ruotsin armeija lakkautetaan Suomen sodan jälkeen,  hän aikoo  räätälinoppiin, lähtee kisälliksi ja aloittaessaan ottaa nimen Sundell, mutta muutaman vuoden  päästä 26-vuotiaana ryhtyy myös Venäjän keisarikunnan sotilaaksi.    

 

Matti Sundell 1793-1873 oli aloittanut oman räätälin työnsä kappaleen matkaa kirkolta  punkalaitumenjoen rannan Huhkolassa ja siellä oli ollut myös Maria Erkintytär 1792-1860, Matin  tuleva vuonna 1814 vihitty puoliso. Huhkolassa heille syntyy esikoinen Kustaa Juhana (gustav  Johan) 1815, jonka jälkeen   Matti ja Maria piakkoin, viimeisstään 1817, siirtyvät kilometrin verran  syrjemmäs Nanhialle, Sammunjoen varteen, jossa sitten asuvat loppuelämänsä perheensä parissa  ja, jossa Matti pitää myös kyläräätälin työtilojaan.  Siellä Matille ja Marialle syntyvät vielä Maria,  Justiina, Ulla, Matti Matinpoika, Fredrik Matinpoika, Kalle ja Helena.   

 

Räätälin toimet Nanhialla jo aloitettuaan Matti kuitenkin ryhtyy vielä sukunsa tavoille ja aloittaa  sotilaana viimeistään vuonna 1819 jatkaen räätäliyttään myös siviilissä.    

 

Heidän tämä pitkäaikaiseksi jäävä  paikkansa pari kilometriä kirkolta, Nanhian siltakylän liepeillä  Ailun mailla, on jo aikaa sitten kadonnut, mutta on kuitenkin johonkin vanhaan karttaan tullut  merkityksi Sundellina, ja niin on melkein kokonaan kadonnut myös se muistitieto, joka kertoisi  heidän siellä viettämästään kaikkiaan  noin 100 vuoden ajasta, miten ja milloin  Nanhialta  lähdettiin, miten siellä synnnyttiin ja kuoltiin ja miten kaikki siellä  päättyi,. Nanhian viimeiseksi  tunnetuksi seurakunnan kirjaukseksi näyttäisi jäävän, että räätäli Fredrik Matinpoika, synnyttyään  1829, kuoli synnyinpaikallaan Nanhialla 22. Toukokuuta 1913.   

 

Matin esikoinen, Kustaa Juhana   1815-1867 ja Nanhian Hemmon talon palveluskuntaan kuulunut  Esteri Tuomontytär 1815-1863 muistitiedon mukaan, ovat vielä Nanhialla, kun saavat vuodesta  1839 alkaen ensimmäiset lapsensa Juho Kustaan (Johan Gustav), Eeva Kristiinan, vilhelmiinan,  Karoliinan ja Fredrik Kustaan ja lähtevät sitten Nanhialta alkaakseen omemmat räätälintyönsä  Huittisten Loimankylällä, asettuvat siellä Pietilän maille ja sieltä  vanha-Siukolaan, jossa  heille  vuodesta 1852 syntyvät vielä Maria Matilda, Loviisa ja viimeisenä isoisoisäni Frans Eevert, mutta,  kirjatiedon mukaan, kuitenkin,  jo esikoinen  Juho Kustaa on merkitty syntyneeksi Siukon talossa  Loimankylällä ja nuoremmat sisarukset ilmeisesti isovanhempiensa Matin ja Marian luona  Nanhialla, ikäänkuin vielä asuisivat siellä.   

 

Vuoden 1850 paikkeilla osa sukua siis tekee työtään Nanhialla ja osa Loimankylällä, toisella  puolen keskustaa ja maailma ympärillä menee menojaan, mutta Sundellien elämä Nanhian ja  Loimankylän välillä näyttäisi sujuvan kuin oltaisiin vielä aivan yhtä.   

 

Kustaa Juhana on viimeistään vuonna 1852  joka tapauksessa  muuttanut 38-vuotiaana  perheineen Nanhialta Loimankylän puolelle, saa siellä Esterin kanssa loput lapsensa, jatkaa siellä  kyläräätälinä ehkä parissakin tarkemmin tuntemattomaksi jääneessä  paikassa  ja koskaan  jalkaväkeen liittymättä siirtää osaamistaan lapsilleen, kunnes hän itse 52-vuotiaana ensimmäisenä  nälkävuonna  kuolee Vanha-Siukolassa ja samoin kuolee  toinen  vaimonsa Maria Korplander ja  Esterin kanssa saamansa   tyttäret Vilhelmiina, Karoliina ja Maria ja päätyvät kaikki peräjälkeen ja  samasta syystä samaan paikkaan kirkon pääoven eteen rautaristien alle.  

 

Muitakin suvun perheitä nälkävuosi koettelee kovin , kuten Justiina Matintyttären, mutta kyllä he  selviävätkin, niinkuin osa Kustaa Juhanankin lapsista, joista Juho Kustaa 1839-1927, Eeva  Kristiina 1841-1922, Fredrik Kustaa 1849-1892,  Loviisa 1854-1931 ja Frans Eevert 1858-1921  jatkavat kuitenkin sukujaan vielä nälkävuosien jälkeenkin.    

 

Kyläräätälin toimeentuloon ei maaseudulla pelkkä käsityö riittänyt, vaan elannon hankkimiseksi  yleensä tarvittiin lisäksi  pari lehmää tai lammasta, vähän kanoja, pientä kotitarveviljelyä ja  kasvimaata. Keväällä sitten räätälin töissä piti varsinaista kiirettä toisin kuin Suutareilla, joilla  kysyntä oli syksyllä. Kyläläiset jo talvella alkoivat tilata räätäliään kevääksi. Sitten mentiin taloihin,  oltiin viikko tai pari, syötiin isäntäväen pöydästä ja nukuttiin heidän kammarissaan ja korjattiin  vanhaa ja tehtiin uutta. Räätälillä oli aina  työvälineet ja kankaat mukanaan, joskus vaimokin, ja  ajan oloon kyläräätäli saattoi raahata jopa ompelukonetta mukanaan.    

 

Huittisten vilkastuessa he kyllä olivat välillä vähän kuin kyläräätäleitä, mutta eivät kuitenkaan  olleet, eivät viljelleet kuin ehkä takapihan kasvimaata, yrittivät hankkiutua paremmille kylille ja  ottivat työntekijöitä,  kun toiset heistä,  suvun periteiden mukaan, saattoivat edelleen pestautua  Venäjän armeijaan ja näin täyttää kkesien kaltaisia hiljaisempia sesonkeja, mutta joku saattoi myös  saada peräti sotilastorpan , jossa elää kyläräätälin tapaan, pitää kotitarveviljelyä ja -karjaa sekä  vielä leikata kankaita ja ommella.   

 

Kun entisaikaan, osin vielä 1800-luvullakin, elinkeinot, ammatit ja muutkin oikeudet ja  velvollisuudet olivat olleet tarkkaan säädeltyjä ja olivat tarkoituksella suosineet kaupunkien  kehitystä maaseudun kustannuksella, niin kaupunkien käsityöläisten ammattikillat puolestaan  olivat voimissaan ja pystyivät säätelemään oppipojiksi, kisälleiksi ja mestareiksi pääsyä ja näin  varmistamaan  töitä kaikille.Maaseudulla taas, kuten Huittisissa, toisin kuin kaupungeissa, räätälit  ja suutarit  olivat joskus aikoinaan  saaneet toimia vain aateliskartanoiden alaisuudessa, kun  kartanoita ympäröivän maaseudun  kyläräätälit ja -suutarit  Puolestaan olivat lähinnä saaneet  toimia vain  avustamalla kyläläisiä jonkinlaisessa vaihdanta- ja omatarvetalouden sekamuodossa.  Ennenkuin räätälintyö tuollaisesta säännöstelystä lopullisesti vapautui, maaseudulla oli käytössä  ollut myös pitäjänräätälijärjestelmä,jossa pitäjä antoi yhdelle tai maistraatin luvalla useammallekin  räätälille tai muulle käsityöläiselle luvan toimia koko pitäjän alueella tulematta kahta peninkulmaa  lähemmäs mitään kaupunkia. Pitäjänräätälit maksoivat myös erityisen veron kunnalle, jota  kyläräätälien ei tarvinnut suorittaa.    

 

Huittisissa oli ollut pitäjänräätäleitä ennenkin, mutta  Matin vanhimman pojanpojan, Juho Kustaan,  aikana elinkeinot vapautuivat vähitellen ja hänen aloittaessaan yhteistä räätälinhuonetta veljensä  Fransin kanssa, hänen aiemmin hankkimansa pitäjänräätälin asema oli varmaan jo  käynyt  merkityksettömäksi.    

 

Hän kyllä näyttää ehtineen joka paikkaan.  Toisin kuin isänsä Kustaa Juhana, joka ei koskaan  näytä astuneen sotaväkeen, Juho tekee sen jo 19-vuotiaana, kun Krimin sotaa tähyillen lähtee  Kuopion ruotujakoiseen tarkkampujapataljoonaan, näkee maailmaa Kaukasiassa asti, käy vielä  varttuneempanakin  kesäisin Parolassa, puuhailee talvisin vaatturin ammatissaan ja anoo lopulta  korpraalin eläkettä, jonka myös saa.   

 

Varmaan Juho Kustaata parhaina päivinään, Mommolan liikettä Fransin kanssa availlessaan ja  tuolloin 50 vuotta 1889 täyttäessään, kutsuttiin joskus  jo vaatturiksi, mutta varsinaisiksi  vaattureiksi nousivat kuitenkin hänen  parikymmentä vuotta nuorempi kasvattiveljensä Frans  Eevert poikineen, jotka eivät enää hankkineet sivutuloa, vaan kokonaan omistautuivat  käsityölleen.    

 

Sundelleista toiset, edelleen,  jatkavat räätälintyötään, toiset sotaväkeään, toiset siirtyvät muihin  käsitöihin, toiset avioliittojen kautta maatöihin, piioiksi, rengeiksi ja uusiin palveluihin, toiset  kehittävät räätälinosaamistaan ja toiset lähtevät muualle, lähemmäs ja kauemmas.   

 

Lauttakylässä heistä ei varsinaisesti toiminut koskaan kukaan, mutta Huhkola, Nanhia, Loimankylä  ja Mommola olivat keskustan  välittömiä ympäryskyliä.      

 

Paikkoja:  Ailu, Hemmo, Pietilä ja Siukko, vanhoja Huittislaisia maatiloja     

Jälkikirjoitus: 

Siukot olivat vanha Huittislainen suku, joka luopui tiloistaan, myi ensimmäisen lohkon, johon  alettiin viitata Vanha-Siukkona, hallitsi vielä jäljelle jäänyttä Uusi-Siukkoa, ja, Huittislaisen  sukuhaaran lopullisesti sammuttua, perikunta myi loputkin, jolloin vuonna 1919 Juho Kustaa osti  heiltä viimeisen asumuksensa, jossa Maria Karoliinan kanssa viettivät viimeiset kymmenisen  vuottaan. 

 

 

Sukukirja​ ​MS​ ​2017                       Huittinen,​ ​Turku,​ ​Helsinki       

 

1.3​ ​Kolme​ ​Fredrikiä   

 

Vanhin​ ​valokuvaajan​ ​levylle​ ​piirtynyt​ ​Matti​ ​Sundeellin​ ​jälkeläinen​ ​ja​ ​Huittislainen​ ​Sundellien  kyläräätäli​ ​oli​ ​hänen​ ​poikansa​ ​Fredrik​ ​Matinpoika​ ​Sundell​ ​1829-1913,​ ​joka​ ​on​ ​säilynyt  Lauttakylä-lehden​ ​päiväämättömässä​ ​ja​ ​melko​ ​kuluneessa​ ​leikkeessä.​ ​Siinä​ ​hän​ ​on​ ​jo​ ​vanhan​ ​ja  hauraan​ ​oloisena​ ​​ ​kohta​ ​vuosisadan​ ​vaihten​ ​jälkeen​ ​​ ​isossa​ ​naisjoukossa​ ​ja​ ​kyseessä​ ​on  Evankeliumiyhdistyksen​ ​ompeluseurat.​ ​Kuva​ ​on​ ​otettu​ ​Ailun​ ​pihalla​ ​ja​ ​sen​ ​on​ ​lehdelle​ ​lähettänyt  Ellen​ ​Laurila​ ​o.s.​ ​Ailu.​ ​Kuvatekstissä​ ​kerrotaan,​ ​että​ ​siinä​ ​"...​ ​Hurun​ ​ja​ ​Nopparin​ ​emännät  Sammusta​ ​sekä​ ​ainoa​ ​mieshenkilö​ ​Fredrik​ ​Sundell,​ ​joka​ ​vaimonsa​ ​[Justiinan]​ ​kanssa​ ​asui​ ​Nanhian  sillan​ ​kupeella​ ​silloisen​ ​Ailun​ ​maalla​ ​ja​ ​jota​ ​kyläläiset​ ​varsinkin​ ​Ytin​ ​haltijat​ ​suurenmoisesti​ ​auttoivat  lämpimäisillä​ ​ja​ ​maidolla,​ ​vieläpä​ ​antoivat​ ​laittaa​ ​pahvin​ ​hänen​ ​mustan​ ​[savu]​ ​pirttinsä​ ​seiniin".     

 

Fredrikin​ ​vaimo​ ​Justina​ ​Juhontytär​ ​1831-1904​ ​oli​ ​talollisen​ ​Mäki​ ​Laurilan​ ​tytär,​ ​heillä​ ​oli​ ​yksi​ ​poika  ja​ ​Fredrik​ ​arvatenkin​ ​kulki​ ​usein​ ​paikkakuntaa​ ​ja​ ​piti​ ​seuroja​ ​evankelisiin​ ​kallellaan​ ​olevissa​ ​tuvissa,  puhui​ ​​ ​ja​ ​luki​ ​raamattua,​ ​niinkuin​ ​mainitussa​ ​kuvassakin,​ ​jossa​ ​eri​ ​yhteiskuntaluokkien​ ​naiset  keskenään​ ​ompelevat.​ ​Hän​ ​oli​ ​jo​ ​vanhaksi​ ​ehtineenä​ ​ehkä​ ​myös​ ​ollut​ ​tuon​ ​entisen​ ​yhteisön  jonkinlainen​ ​ikoninen​ ​hahmo.   

 

 Fredrik​ ​oli​ ​nimittäin​ ​intoutunut​ ​Hedbergiläinen.​ ​Huittislaisilla​ ​oli​ ​suoria​ ​yhteyksiä​ ​tähän​ ​evankelisten  apostoliin.​ ​Seuraavassa​ ​lainaus​ ​Raimo​ ​Viikin​ ​Suur-Huittisten​ ​historiasta​ ​II.​ ​Hedbergin​ ​ollessa  virassa​ ​Pöytyällä​ ​1843-54​ ​​ ​joukko​ ​huittislaisia​ ​teki​ ​6-7​ ​peninkulman​ ​matkan​ ​hänen​ ​luokseen.  Räätäli​ ​Fredrik​ ​Sundell​ ​(s.​ ​1829,​ ​k.​ ​1913)​ ​Nanhian​ ​kylästä​ ​oli​ ​tiheään​ ​vieraillut​ ​Hedbergin  pappilassa.​ ​"Heenperi​ ​vei​ ​meidät​ ​tomuiset​ ​matkalaiset​ ​hienoon​ ​saliin.​ ​Siellä​ ​Heenperi​ ​soitteli  urkuja,​ ​laulettiin​ ​ja​ ​iloittiin​ ​autuudesta.​ ​Olimme​ ​kuin​ ​kolmannessa​ ​taivaassa.​ ​Matkalle​ ​oli​ ​lähdetty​ ​jo  lauantaina​ ​ja​ ​yhdessäoloa​ ​oli​ ​jatkettu​ ​vielä​ ​sunnuntainakin​ ​jumalanpalveluksen​ ​jälkeen.   

 

Tuosta​ ​Viikin​ ​kuvauksestakin​ ​jotenkin​ ​jo​ ​välittyy,​ ​että​ ​Hedbergiläisissä​ ​oli​ ​raikasta​ ​extaasia,​ ​vaikka  jotkut​ ​yhteisöt​ ​moittivatkin​ ​heitä​ ​"aivouskoisiksi".   

 

Tämän​ ​Fredrik​ ​Matinpojan​ ​​ ​lisäksi​ ​sukuun​ ​tuli​ ​kohta​ ​kaksi​ ​muutakin​ ​Fredrikiä,​ ​joista​ ​toinen​ ​Matin  pojanpoika​ ​ja​ ​toinen​ ​Matin​ ​tyttärenpoika.   

 

Toinen​ ​heistä,​ ​Matin​ ​pojanpoika​ ​ja​ ​Kustaa​ ​Juhanan​ ​poika​ ​Fredrik​ ​Kustaa​ ​Sundell​ ​syntyi​ ​21.  kesäkuuta​ ​1849,​ ​muutti​ ​Tarkk'ampujapataljoonaan,​ ​Suomen​ ​Kaartiin​ ​15.9.1873​ ​ollen  Tarkk'ampuja​ ​nro​ ​67​ ​1.11.1873.​ ​Hän​ ​oli​ ​korpraali​ ​(Jefreiter)​ ​31.12.1875.​ ​Nuorempi​ ​aliupseeri  21.8.1877,​ ​varusmestari​ ​1878,​ ​palveli​ ​tsaarin​ ​alaisessa​ ​Suomen​ ​kaartissa​ ​osallistuen​ ​Gornij  Dubniakin​ ​taisteluun​ ​Venäjän​ ​ja​ ​Turkin​ ​sodassa​ ​1877-78​ ​edeten​ ​Konstantinopolin​ ​porteille​ ​asti.  Turkin​ ​sodasta​ ​palattuaan​ ​Fredrik​ ​oli​ ​vihitty​ ​Adolfinan​ ​kanssa​ ​5.6.1879​ ​Helsingissä,​ ​pastorina​ ​O​ ​J  Colliander,​ ​etu-​ ​ja​ ​puhemiehenä​ ​aliupseeri​ ​Erik​ ​Nordström.   

 

Rauman​ ​Lehti​ ​kertoo​ ​numerossaan​ ​12.8.1882​ ​Turun​ ​tarkk'ampujapataljoonasta,​ ​Turku​ ​1.8.1882,  että​ ​"...​ ​"Turkuun​ ​oli​ ​kokoontunut​ ​maan​ ​tarkk'ampujien​ ​ja​ ​aliupseerien​ ​1.​ ​luokan​ ​ampujat,​ ​34  ampujaa​ ​kilpailemaan​ ​palkinnoista​ ​...​ ​Pataljoonan​ ​soittokunta​ ​soitti​ ​mm.​ ​"Meill​ ​pohjola​ ​luminen".  Kun​ ​taulut​ ​oli​ ​laskettu,​ ​asettuivat​ ​ampujat​ ​riviin,​ ​ja​ ​alkoi​ ​raikua​ ​"Poijat​ ​kansan​ ​urhokkaan".​ ​Jaettiin  7​ ​palkintoa​ ​jonka​ ​aikana​ ​soittokunta​ ​soitti,​ ​ja​ ​raikkaita​ ​hurra-huutoja​ ​kaikui.​ ​Ensimmäisen  palkinnon​ ​sai​ ​varusmestari​ ​Fredrik​ ​Sundell​ ​...​ ​Palkintona​ ​oli​ ​4​ ​taskukelloa​ ​perineen,​ ​palttoon​ ​verka  sekä​ ​kaksi​ ​paria​ ​saapasaineita."   

 

Tämä​ ​Fredrik​ ​oli​ ​varsinaisesti​ ​kaartin​ ​taistelija,​ ​mutta​ ​varmaan​ ​kävi​ ​myös​ ​pataljoonan​ ​räätälien  työhuoneilla,​ ​kun​ ​oli​ ​tämän​ ​taidon​ ​kerran​ ​kotonaan​ ​oppinut,​ ​ja​ ​olisi​ ​saattanut​ ​räätälinä​ ​vielä​ ​elättää perhettään,​ ​kun​ ​aika​ ​kaartissa​ ​kenties​ ​olisi​ ​ollut​ ​ohi.​ ​Näin​ ​oli​ ​toiminut​ ​ja​ ​Fredrikille​ ​varmaan​ ​mallia  antanut​ ​hänen​ ​kymmenen​ ​vuotta​ ​vanhempi​ ​veljensä​ ​Juho​ ​Kustaa,​ ​joka​ ​Kaukasiasta​ ​palattuaan​ ​oli  kesäisin​ ​ollut​ ​sotaväen​ ​hommissa​ ​Parolassa,​ ​mutta​ ​'lomillaan'​ ​ollut​ ​sitten​ ​räätälinä​ ​kotonaan.   

 

Nämä​ ​mainitut​ ​veljekset,​ ​Juho​ ​Kustaa​ ​ja​ ​Fredrik​ ​Kustaa​ ​,​ ​olivat​ ​siis​ ​osa​ ​Matti​ ​ja​ ​Maria​ ​Sundellin  yhteensä​ ​29​ ​lapsenlapsesta,​ ​jotka​ ​yhdessä​ ​muodostivat​ ​serkukset​ ​ja,​ ​joista​ ​vielä​ ​yksi​ ​oli​ ​nimeltään  Fredrik.​ ​Tämä​ ​oli​ ​Matin​ ​tyttären​ ​Justiinan​ ​poika​ ​Fredrik​ ​Erkinpoika,​ ​joka​ ​räätäliksi​ ​koskaan  ryhtymättä​ ​otti​ ​myöhemmin​ ​nimekseen​ ​Kanto.   

 

Fredrik​ ​Kannon​ ​äiti​ ​Justina​ ​Matintytär​ ​​ ​1821-1867,​ ​oli​ ​piikana​ ​Ailun​ ​perintötilalla​ ​Nanhialla​ ​ja  miehensä​ ​Erkki​ ​Juhonpoika​ ​1814-1867,​ ​oli​ ​renkinä​ ​samalla​ ​tilalla,​ ​vihitty​ ​1841,​ ​muuttivat  Punkalaitumelle​ ​ja​ ​sieltä​ ​1855​ ​takaisin​ ​Takkulan​ ​perintötilan​ ​torppariksi​ ​Sammunkylään​ ​ja​ ​siitä  edelleen​ ​Nanhian​ ​Ailun​ ​tilalle​ ​itsellisiksi,​ ​kuolivat​ ​nälkävuosina​ ​1867-68,​ ​kuten​ ​osa​ ​lapsistaan​ ​ja  moni​ ​muukin​ ​Matin​ ​ja​ ​Marian​ ​jälkeläisistä.   

 

Erkin​ ​ja​ ​Justiinan​ ​eloon​ ​jääneistä​ ​neljästä​ ​lapsesta​ ​yksi​ ​​ ​oli​ ​nyt​ ​siis​ ​tämä​ ​puheena​ ​oleva  kymmenvuotias​ ​Fredrik​ ​Erkinpoika​ ​1858-1929,​ ​joka​ ​hiukan​ ​vartuttuaan​ ​muutti​ ​Huittisista​ ​1877,​ ​nyt  nimenään​ ​Kanto​ ​,​ ​palveli​ ​ensin​ ​sotilaana​ ​tsaarin​ ​alaisessa​ ​Suomen​ ​kaartissa,​ ​osallistui​ ​mainitun  toisen​ ​Fredrikin​ ​kanssa​ ​Balkanin​ ​sotaretkiin​ ​ja​ ​​ ​tuli​ ​palkituksi​ ​Romanian​ ​rautaristillä​ ​ja​ ​mitalilla.  Hänen​ ​vaimonsa​ ​(Amanda)​ ​vilhelmiina​ ​Juhontytär​ ​Pulkkinen​ ​1860-1909​ ​oli​ ​Tampereen​ ​suunnalta  Orivedeltä,​ ​vihitty​ ​1885,​ ​jonka​ ​kanssa​ ​muuttivat​ ​Tampereelta​ ​Helsinkiin​ ​1890,​ ​Fredrik​ ​oli​ ​sitten  siviilityönään​ ​isännötsijänä​ ​Grönkvistin​ ​talossa​ ​asuen​ ​perheineen​ ​Esplanadilla,​ ​jäi​ ​leskeksi​ ​ja​ ​uusi  vaimo​ ​Iida​ ​Josefiina​ ​Rinne​ ​s.​ ​1860​ ​oli​ ​myös​ ​Huittisista​ ​ja,​ ​vaikka​ ​olikin​ ​lapseton,​ ​muistetaan  vieläkin​ ​Kannon​ ​mummuna.   

 

Suomen​ ​kaarti​ ​oli​ ​Venäjän​ ​keisarin​ ​pataljoonan​ ​vahvuinen​ ​ja​ ​ainoa​ ​suomenkielinen​ ​henkikaarti​ ​ja  lakkautettiin​ ​vuonna​ ​1905.​ ​Se​ ​oli​ ​valiojoukko,​ ​jolla​ ​oli​ ​myös​ ​näkyvä,​ ​seremoniallinen​ ​ja​ ​jopa​ ​nuorta  kansallisylpeyttä​ ​hivelevä​ ​arvo.​ ​Sille​ ​rakennettiin​ ​Kaartin​ ​kasarmi​ ​Kasarmitorille​ ​ja​ ​oma​ ​lasaretti  Hietaniemen​ ​torille,​ ​minkä​ ​lisäksi​ ​sillä​ ​oli​ ​oma​ ​luterilainen​ ​​ ​seurakunta,​ ​myöhemmissä  ilmapommituksissa​ ​tuhoutunut​ ​kirkko​ ​kasarmin​ ​vieressä​ ​ja​ ​​ ​hautausmaa​ ​Lapinlahdessa.​ ​Se​ ​vartioi,  marssi,​ ​osallistui​ ​paraateihin,​ ​harjoitteli​ ​kasarmeillaan​ ​ja​ ​ampumaradoillaan​ ​ja​ ​lähti​ ​vuosittain  viikkokausiksi​ ​Pietariin​ ​keisarin​ ​itsensä​ ​valvomiin​ ​henkikaartien​ ​kesäharjoituksiin​ ​ja​ ​hovin  näytöksiin,​ ​joiden​ ​päätteeksi​ ​​ ​tavan​ ​mukaan​ ​jokainen​ ​sai​ ​palkkioksi​ ​hopearuplan,​ ​naulan​ ​lihaa​ ​ja  paloviinaryypyn,​ ​lihan​ ​tilalla​ ​myöhemmin​ ​sillin.​ ​Kaartin​ ​omat​ ​univormut​ ​ja​ ​varusteet​ ​se​ ​valmisti  tarvittaessa​ ​paitsi​ ​itselleen,​ ​myös​ ​​ ​jokaiselle​ ​keisarille​ ​tämän​ ​vieraillessa​ ​Suomen  suurruhtinaskunnassaan​ ​​ ​ja​ ​osallistuessa​ ​kaartin​ ​seremonioihin.​ ​Keisarin​ ​kuoltua​ ​hänen​ ​Suomen  kaartinupseerin​ ​asunsa​ ​asetettiin​ ​Kaartin​ ​kasarmin​ ​kirkkosalin​ ​vitriiniin​ ​ikäänkuin​ ​reliikkinä.​ ​Turkin  sodan​ ​jälkeen​ ​korkeimpana​ ​tunnustuksenaan​ ​keisari​ ​ylensi​ ​Suomen​ ​kaartin​ ​Vanhan​ ​kaartin  arvoon.​ ​Keisareille​ ​valmistetut​ ​kaikki​ ​asut​ ​ja​ ​varusteet​ ​luovutettiin​ ​vuonna​ ​1917​ ​pyynnöstä  Pietariin.   

 

Fredrik​ ​Kustaa​ ​oli​ ​Kaartiin​ ​mentyään​ ​ensin​ ​saanut​ ​normaalin​ ​sotilaskoulutuksen​ ​tarkk'ampujaksi,  minkä​ ​jälkeen​ ​hänet​ ​oli​ ​siirretty​ ​aliupseerin​ ​arvoisen​ ​taistelijan​ ​ja​ ​ehkä​ ​räätälinkin​ ​​ ​tehtäviin.   

 

Valtakunnan​ ​ulkopuolella​ ​kaarti​ ​osallistui​ ​taisteluin​ ​koskaan​ ​vain​ ​Puolan​ ​kapinaan​ ​1831​ ​ja​ ​Turkin  sotaan​ ​Balkanilla,​ ​Bulgarian​ ​alueella​ ​1877-78.​ ​Valtakunnan​ ​sisällä​ ​sitä​ ​nähtiin​ ​paikalla​ ​taisteluihin  osallistumatta​ ​olleena​ ​muuallakin.​ ​Kaukasian​ ​heimoja​ ​vastaan​ ​kaarti​ ​ei​ ​koskaan​ ​käynyt,​ ​mutta  suomalaisia​ ​siellä​ ​silti​ ​nähtiin​ ​joko​ ​Venäjän​ ​armeijan​ ​tavanomaisten​ ​suomalaisista​ ​koostuvien  joukkojen​ ​mukana,​ ​tai​ ​yksittäisinä​ ​venäläisissä​ ​joukoissa,​ ​kuten​ ​ilmeisesti​ ​isoveli​ ​Juho​ ​Kustaakin.  Balkanilla​ ​Fredrikit​ ​olivat​ ​kaartin​ ​mukana​ ​Filippopolin​ ​suuressa​ ​taistelussa,​ ​mutta​ ​Gornij​ ​Dubniakin  linnakkeen​ ​valtaus​ ​oli​ ​maineikkain.​ ​Sen​ ​muistomerkki​ ​Kasarmitorilla​ ​on​ ​siellä​ ​kaatuneille.​ ​Rauhan solmimisen​ ​aikaan​ ​he​ ​olivat​ ​olleet​ ​mukana​ ​Konstantinopolin​ ​lähellä,​ ​jossa​ ​joukkojen​ ​keskuudessa  oli​ ​puhjennut​ ​lavantauti​ ​seuraten​ ​heitä​ ​kotiin​ ​saakka.

 

He​ ​olivat​ ​lähteneet​ ​tähän​ ​Balkanin​ ​sotaan​ ​Helsingistä​ ​junalla​ ​syksyllä​ ​1877​ ​kansanjuhlan  riemuitessa​ ​kohti​ ​Romanian​ ​rajaa​ ​ja​ ​marssineet​ ​siitä​ ​perille.​ ​Heitä​ ​oli​ ​ollut​ ​noin​ ​600​ ​tarkk'ampujaa,  70​ ​aliupseeria,​ ​50​ ​soittajaa,​ ​20​ ​upseeria​ ​ja​ ​muutama​ ​virkamies.​ ​Palattuaan​ ​puolen​ ​vuoden​ ​kuluttua  keväällä​ ​1878​ ​heitä​ ​oli​ ​kuollut​ ​Tauteihin​ ​ja​ ​matkan​ ​vaivoihin​ ​moninkertaisesti​ ​enemmän​ ​kuin​ ​mitä  taisteluihin.​ ​Sinne​ ​jonnekin​ ​heitä​ ​oli​ ​jäänyt​ ​ehkä​ ​kolmannes​ ​.​ ​Heistä​ ​on​ ​jäänyt​ ​myös​ ​valokuvia,​ ​on  otoksia​ ​palaavista​ ​upseereista​ ​ja​ ​aliupseereista​ ​täysissä​ ​tamineissa.​ ​Voisi​ ​vaikka​ ​yrittää​ ​arvailla  olisiko​ ​joku​ ​heistä​ ​jompi​ ​kumpi​ ​Fredrik.   

 

Kaikilla​ ​kaartilaisilla​ ​perheineen​ ​oli​ ​joka​ ​tapauksessa​ ​​ ​lopun​ ​ikäinen​ ​oikeus​ ​hautapaikkaan  seurakuntansa​ ​vielä​ ​nykyäänkin​ ​hoidetulla​ ​ja​ ​lähes​ ​hiljenneellä​ ​omalla​ ​hautausmaalla  Hietaniemessä​ ​ja​ ​siellä​ ​Fredrik​ ​Kustaa​ ​Sundellin​ ​perheellä​ ​on​ ​kuin​ ​onkin​ ​hautakivi.    

 

Mutta​ ​siinä​ ​lepäävät​ ​kaiverrusten​ ​mukaan​ ​vain​ ​Adolfina​ ​ja​ ​tyttäret​ ​Alina​ ​ja​ ​Saima.​ ​Hänen​ ​on  täytynyt​ ​kuolla​ ​jossain​ ​toisaalla,​ ​kaartin​ ​tai​ ​omissa​ ​toimissa,​ ​meidän​ ​tietoomme​ ​vielä​ ​tulematta,  tuntemattomiksi​ ​jääneissä​ ​iässä​ ​ja​ ​olosuhteissa.    ​ ​

 

Jälkikirjoitus:​ ​Lähteiden​ ​mukaan 

Fredrik​ ​Kustaa​ ​Sundell​ ​oli​ ​kaartilaisena,​ ​​ ​​ ​ensimmäisen​ ​tyttären​ ​jo​ ​synnyttyä,​ ​muuttanut  perheineen​ ​​ ​Turkuun​ ​1881,​ ​saanut​ ​siellä​ ​​ ​Adolfinan​ ​kanssa​ ​kaksi​ ​tyttöä​ ​lisää​ ​​ ​ja​ ​oli​ ​kuollut  Helsingissä​ ​1892​ ​vasta​ ​43-vuotiaana,​ ​sitä​ ​ennen​ ​Adolfina​ ​tyttöineen​ ​olivat​ ​jo​ ​muuttaneet​ ​takaisin  Helsinkiin​ ​ja​ ​asuivat​ ​mm.​ ​Osoitteessa​ ​Kasarmikatu​ ​6.  Hautakiven​ ​mukaan​ ​siinä​ ​lepäävät   Fredrikin​ ​puoliso​ ​Adolfina​ ​1853-1931,​ ​naimaton​ ​tytär​ ​Alina​ ​1882-1945​ ​ja​ ​Saima​ ​1889-1976.   Lähteiden​ ​mukaan,​ ​kuitenkin,​ ​​ ​Kaartin​ ​hautausmaalle​ ​on​ ​Heistä​ ​aivan​ ​ensin​ ​haudattu   Adolfinan​ ​ja​ ​Fredrikin​ ​korkeintaan​ ​päivän​ ​ikäinen​ ​tytär​ ​jo​ ​​ ​1880​ ​ja​ ​Fredrik​ ​itse​ ​1892.  Samoin,​ ​sinne​ ​on​ ​lähteiden​ ​mukaan​ ​haudattu​ ​myös    Fredrik​ ​Kanto​ ​1858-1929,   Fredrikin​ ​​ ​puoliso​ ​​ ​Vilhelmiina​ ​1860-1909​ ​ja   Fredrikin​ ​tyttäret​ ​Martta​ ​​ ​1891-1969​ ​ja​ ​Naimaton​ ​Anni​ ​1895-1967.    Fredrik​ ​Kannolla​ ​on​ ​tänäkin​ ​päivänä​ ​jälkeläisiä,​ ​joilla​ ​ilmeisesti​ ​​ ​on​ ​oikeus​ ​tulla​ ​haudatuksi​ ​Kaartin  hautausmaalle.    Lähteitä:​ ​Genissä​ ​Fredrikien​ ​profiileissa

                                    

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
                                       
                                                
                                          
                                                      
                                                                
                                                  

 

                      

 


Kuvaus: Kanto nimisestä suvusta Helsingissä vuodesta 1890.
©2018 Kanto suvun kotisivut - suntuubi.com